Helsinki Poetry Connection alkaa julkaisemaan kuukausittaisia pääkirjoituksia, jotka vapaamuotoisesti esittelevät ja heijastelevat sekä kollektiivin toimintaa että kulloisenkin kirjoittajan mielenliikkeitä.

Pöytätietokoneeni merkki on HP Pavilion Elite. Nimi kuvastaa sieluni aamutokkuraisiin silmiin kesäisen, suljetun verannan. Sen suipon pikkutornin puupitsireunukset muistuttavat vuorotellen konekiväärinreikiä ja kasteisia hämähäkinverkkoja, riippuen siitä, kumman silmän suljen kerrallaan. Paviljonki on lasitettu, mutta sen ruuduista ei näe kuin heijastuneet rantakoivut ja ukkospilven rippeen taivaanrannassa, joka tietystä kulmasta kopioituu useaan ikkunaan samaan aikaan, sähköisen tummanpuhuva triptyykki. Veranta on rakennettu kymmenisen metrin päähän järvenrannasta, ja sinne näyttää pääsevän vain jonkinlaisen valkoisen nostosillan avulla. Silta on käännetty poispäin rannasta. Rakennelmasta kuitenkin kantautuu elon merkkejä, siellähän on joku! Nyt ikkunoissa vilahtelee aika ajoin ihmishahmoja, baskereita ja tiaroja ja sulkahattuja, grogi- ja olut- ja mehu- ja sadevesilasit kädessään. Musiikki on ambienttia psytrancea soitettuna 1800-lukulaisesta gramofonista.

Nyt kaislikosta lipuu huopaava soutuvene, johon on kiinnitetty erivärisiä ilmapalloja, joissa lukee erilaisia sanoja: ”heteka”, ”norsunluu”, ”kemikaalio”, ”räystäspääsky”. Toisissa ”broomstick”, ”seagreen”, ”ampersand”, ”klaxon”. Airoissa istuu auringonvalon androgynoima hahmo, joka soutaa kohti vastapäistä rantaa ja hyräilee.

* * *

Sitten herään. Kyllä, olin pilkkinyt tietokoneen äärellä ja nähnyt unta. Yleensä uneni eivät ole ollenkaan näin selkeitä rakenteiltaan, mutta nyt aivoni olivatkin eri moodissa ja eri mission motivoimat: pitää kehitellä HPC-blogiin ensimmäinen pääkirjoitus!

Nopea analyysi paljastaa uneni kaksijakoiseksi, ja Hewlett-Packardini liikanimen tulkinnan surrealistisen kriittiseksi. Suurin kummallisuus ei unipaviljongissa ollut gramofonissa, puupitsissä eikä juomatarjoilussa tai niiden nauttijoissa, vaan koko rakennelman eristäytyneisyydessä. Pippalot kuulostavat itse asiassa mainion häröiltä — sinne olisi saattanut sopiakin runoilmapalloedustus, mutta hyräilevä soutaja joutui viemään hyvät vibansa vastarannalle, kiiskien kaveriksi.

Helsinki Poetry Connection on kollektiivi, joka ei sulje ketään pois. Perustaja Harri Hertellin sanoja lainaten, ”koko homman ajatuksena on tulla KOHTAAMAAN”: muita ihmisiä, runoutta, musiikkia, taidetta, yhtymäkohtia, tunnelmaa, dägää. Tätä HPC on minulle edustanut aina ensimmäisestä open mic -kokemuksestani saakka, ja tätä kaikkea tiedän sen edustavan nyt ja aina. Eli sulka hattuun ja sukat jalkaan, ja sydämellisesti tervetuloa!

Kasper Salonen on kaksikielinen helsinkiläinen runoilija, freelance-kääntäjä ja HPC:n aktiivijäsen. Englanniksi hän on runoillut pienestä pitäen, suomeksi kesästä 2010 lähtien. Hänen lempilintunsa ei ole räystäspääsky, vaan papukaija.