kirjoittanut Lavarunoakatemian rehtori Hanna Rentola

Kun perustimme Lavarunoakatemiaa, yksi tärkeimmistä arvoistamme oli läpivalaista valtarakenteita toiminnassamme. Halusimme tehdä tätä paitsi opetuksessa, myös ”hallinnollisissa” toimissamme. Havaintomme mukaan perinteinen koulutus ei tarkastele omaa valtapositiotaan, vaan esittää omaa toimintaansa ja valintojaan ikään kuin luonnollisina ja objektiivisina. Tässä tekstissä käsittelen aihetta yhden esimerkin kautta. Aiheenani ovat taiteen korkeakoulutuksen opiskelijavalintojen sisäänottokriteerit ja valintaprosessit, sekä Lavarunoakatemian suhde niihin.

Lavarunoakatemian perustamiskokouksessa (tammikuussa 2019) käsittelimme mm. maisteriohjelmaamme hakemista. Puhuimme paljon taidekorkeakoulujen ennakkotehtävistä ja hakuprosesseista. Monilla meistä oli kokemusta niihin osallistumisesta. Päätimme että omat ennakkotehtävämme olisivat selkeät ja avoimet, ja että myös selittäisimme niitä kysyttäessä. Koska Lavarunoakatemiassa on alusta saakka ollut kyse myös kulttuurihäirinnästä, teimme osana haun tiedottamista joukon parodiaennakkotehtäviä, jotka toimivat paitsi eräänlaisina teasereina omalle maisteriohjelmallemme, myös kommentaarina ja kysymysten herättäjänä olemassaolevien taidekorkeakoulujen ennakkotehtäville ja hakuprosesseille. Teasereita oli yhteensä neljä, joista ensimmäiset kolme olivat (parodia)ennakkotehtäviä. Viimeisessä kerrottiin ohjelman (parodia)valintakriteerit.

Valintakriteerit oli käytännössä kopioitu listaus Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Aalto yliopiston erilaisista taiteen koulutusohjelmien valintakriteereistä, pienellä modifioinnilla. Listauksessa toistuu useita kriteereitä, joiden arvioiminen objektiivisesti on käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Esimerkiksi taiteellinen lahjakkuus. Miten taiteellista lahjakkuutta voi arvioida? Kuka päättää kuka on lahjakas, kuka ei, ja millä perusteilla? Taiteen piirissä ilmiö omana aikanaan unohdetusta ja pilkatusta, vasta myöhemmin tunnistetusta lahjakkuudesta on tuttu kansainvälisesti. Miten tämän hetken taidekorkeakoulut varmistuvat lahjakkuudentunnistamiskyvystään? Miten he pitävät tätä ammattitaitoa yllä?

Kuin etiäisenä eräs Lavarunoakatemian opettajista, Veera Koivaara oli kirjoittanut Ylioppilaslehteen artikkelin valintakoeaiheesta vain vuosi ennen kuin idea Lavarunoakatemiasta syntyi. Hänen artikkelinsa Halutaan: Luova yksilö (Ylioppilaslehti 05/2018) käsittelee Aalto yliopiston taideohjelmien pääsykokeita ja valintaprosessia. Artikkeli kysyy miten ideoita ja luovuutta voi arvioida. Aalto yliopiston mielestä vuodesta toiseen samoina pysyvät valintatoimikunnat pystyvät tunnistamaan anonyymeinä jätetyistä tehtävistä kaikkein luovimmat ja idearikkaimmat yksilöt. Artikkelissa haastateltu pääsykoeraadin puheenjohtaja Heidi Paavilainen kertoo, ettei tilanteeseen liittyvää etiikkaa ja prosessin tulkinnanvaraisuutta ole juurikaan pohdittu. Koska luovuutta tai taiteellista lahjakkuutta ei kuitenkaan voi mitata millään laitteella, todellisuudessa taidekorkeakouluihin valitaan opiskelijoita, jotka vakuuttavat kourallisen koulun opettajista.

Olen itse aikoinani hakenut Teatterikorkeakoulun dramaturgian linjalle neljä kertaa. En ollut koskaan intohimoisesti suuntautunut nimenomaan draamatekstin kirjoittamiseen tai dramatisoimiseen, vaan hain samasta syystä kuin moni muukin: dramaturgian koulutusohjelma oli (silloisen Taikin elokuvakäsikirjoittamisen ohella) ainoa taiteen korkeakoulutuksen piirissä oleva kirjoittamisen ohjelma. Esimerkiksi proosan tai runouden kirjoittamisen kandidaatti- ja maisteriohjelmaa ei ollut, eikä vieläkään ole¹. Neljästä hakukerrasta minut hyväksyttiin pääsykokeisiin kaksi kertaa. Näistä ensimmäisellä kerralla en pystynyt osallistumaan, sillä pääsykokeiden aikaan makasin sairaalassa liikuntakyvyttömänä. Neljännellä kerralla osallistuin pääsykokeisiin, ja pärjäsin niissä melko hyvin. Nelivaiheisissa pääsykokeissa minut karsittiin pois kolmannen vaiheen puolivälissä. Vaikka pääsykokeista ei yleensä saa palautetta, Teak tarjosi mahdollisuuden siihen meille viime metreillä karsituille. Saamani palautteen mukaan minut karsittiin siksi, että pääsykokeissa kirjoittamani tekstit eivät olleet raadin mielestä riittävän henkilökohtaisia. Henkilökohtaisuutta ei kuitenkaan ollut ilmoitettu valintakriteerinä.

Käsitys joka minulle muodostui pääsykokeista ja niistä saamastani palautteesta oli, että Teak etsii piiriinsä tekijöitä, jotka ovat valmiita ammentamaan omasta kokemuksestaan ja psyykeestään, repimään itseään taiteen vuoksi ja mielellään myös käsittelemään rankkoja kokemuksia. Tämä on täysin subjektiivinen näkemys, jonka todennäköisesti joku kumoaa kohta. Ja niin pitääkin. Haluan kuitenkin tuoda oman kokemukseni osaksi tätä tekstiä siksi, että se kertoo valintaprosessien arvaamattomuudesta ja oikukkuudesta. Jos et tule valituksi, se ei tarkoita että olet huono tai lahjaton, se tarkoittaa että joku muu tarjosi tänä vuonna valintaraadille (joka on oikeasti aina vain kourallinen ihmisiä sekä subjektiivisine näkemyksineen, että hyvine ja huonoine päivineen) jotain, joka kiinnosti heitä enemmän. Se, että tätä ei sanota ääneen, on mielestäni suuri ongelma.

Valintaraadit ja -komiteat eivät ole erehtymättömiä tai objektiivisia. En kadehdi heidän työtään, koska pidän reilua valintaa yksinkertaisesti mahdottomana, etenkin kun jo itse kriteerit ovat täysin tulkinnanvaraisia, ja pahimmillaan neljää paikkaa havittelee 400 hakijaa. Mielestäni tämä on asia, josta taidekorkeakoulujen tulisi puhua ääneen. Se olisi reilua myös niitä kohtaan, jotka hakevat vuodesta toiseen saamatta koskaan tietää mikä tällä kertaa meni väärin. Olisi oikeudenmukaista kaikkia särjettyjä itsetuntoja kohtaan sanoa ääneen, että tilanne on kaikkien kannalta mahdoton. Opiskelupaikkoja ei kerta kaikkiaan riitä kaikille lahjakkaille, työteliäille, korkeakoulukelpoisille, yhteistyökykyisille, herkänvoimakkaille ihmisille, joilla on ainutlaatuista sanottavaa maailmalle.

Samanlaisen mahdottoman tehtävän eteen jouduimme itse valintoja tehdessämme. Lavarunoakatemiasta tiedottaessamme pohdin saisimmeko kymmentäkään hakemusta, ja valmistauduin siihen, että kunhan saamme viisi, voimme käynnistää maisteriohjelman. Saimme hakemuksia kuitenkin yhteensä 51, ja tiedän että näiden lisäksi oli myös ihmisiä, jotka vakavissaan pohtivat hakemista, mutta jättivät tällä kertaa sen tekemättä, tai havahtuivat haun umpeutumiseen liian myöhään.

Lukiessani hakemuksia ja runoja, tunsin syvää kiitollisuutta ja nöyryyttä kaikkia hakijoita kohtaan. Ajatella että hullu ideamme unelmakoulusta kiinnostaa näin monia! Näin moni luottaa meihin, vaikka emme ole edes julkaisseet OPSia, eikä meidän koulutuksellamme ole mitään tunnustettua yhteiskunnallista asemaa. Samalla tuska siitä oivalluksesta, että joudumme nyt itse käyttämään valtaa ja valikoimaan jokaiselta paikalta pois neljä ihmistä, alkoi tuntua raskaana rinnassa.

Valinta ei ole helppo. Se on mahdoton. Emme mitenkään objektiivisesti voi mitata hakijoiden motivaatiota (joka oli yksi valintakriteereistämme). Joudumme myöntämään, että teemme valinnat niiden mielikuvien ja käsitysten perusteella, joita muodostamme hakemuksista ja hakijoiden runoista. Lisäksi jotkut hakijat olivat meille jo tuttuja esimerkiksi open miceistä. Olisi valetta väittää ettei tällä seikalla ole merkitystä, mutta se ei aina koitunut hakijan eduksi sellaisissakaan tilanteissa joissa tiesimme hänen olevan upea esiintyjä, jolla on paljon annettavaa. Pohdimme myös paljon jääviyttä, jonka vuoksi jotkut hakijat, joiden hakemukset olivat todella hyviä, karsiutuivat pois siksi, että olivat joko meille yksityishenkilöinä tai Helsinki Poetry Connectionin hallituslaisina liian läheisiä. Emme siis valinneet kymmentä parasta kaveriamme ohjelmaan.

Valintaraadissamme oli kolme lavarunoakatemian opettajaa, ja olemme päättäneet, että raatilaiset vaihtuvat aina uusia valintoja tehdessämme. Valintaprosessimme tapahtui seuraavalla tavalla: Jaoimme hakijat kolmeen ryhmään. Jokainen raatilainen sai 17 runoilijan setin, joista valitsi jatkoon kuusi. Hakemuksista pyrittiin kartoittamaan motivaatiota ja mahdollisuutta käyttää aikaa opintoihin. Laskimme plussaksi myös oman itsensä hahmottamisen ryhmän jäsenenä ja kollektiivisena oppijana. Tämän jälkeen kävimme myös toistemme listat läpi, joten jokaisen hakemuksen ja runon on lukenut kolme henkilöä.

Millaisia hakemuksia sitten pudotimme pois? Karsimme opiskelijoita mm. siksi että heillä oli jo käynnissä taiteen korkeakouluopinnot tai yliopisto-opinnot, he olivat valmistuneet jostakin taiteen korkeakouluohjelmasta, tai he olivat jo hyvin monessa runouden ja kirjoittamisen toiminnassa mukana, joko harrastuksen tai työn merkeissä. Hakijoita karsiutui myös esimerkiksi siksi, että he odottivat maisteriohjelman sytyttävän halun kirjoittaa tai esittää, he etsivät jotain uutta suuntaa elämälleen mutta eivät olleet aikaisemmin tutustuneet lavarunouteen tai kirjoittamiseen, heillä oli päällä jokin akuutti kriisi jota toivoivat maisteriohjelman puitteissa pääsevänsä käsittelemään, tai heidän odotuksensa lavarunouden maisteriohjelmaa kohtaan olivat meille liian suuria täyttää. Tämän lisäksi jouduimme monesti tekemään valintaa kahden tasaveroisen hakijan välillä. Jouduimme jopa arpomaan toivoen, että valintamme kohdistuisi hakijaan, joka sekä hyötyisi maisteriohjelmasta, että rikastaisi muiden opiskelijoiden oppimista, että pystyisi käyttämään aikaansa ja energiaansa ohjelmaan. On hyvin mahdollista että jonkun kohdalla valintamme ei osoittaudu sittenkään oikeaksi. Tämän etukäteen arvioiminen on kuitenkin täysin mahdotonta senkin vuoksi, että maisteriohjelma muodostuu opettajien ja opiskelijoiden vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä. Siitä tulee sellainen jollaiseksi me sen yhdessä teemme. Lisäksi jokainen henkilökohtainen kokemus on omansa ja ainutlaatuinen, ja siihen vaikuttaa moni muuttuva tekijä. Vaikutusvaltamme yksilön kokemukseen on rajallinen, ja voimme vain pyrkiä toimimaan mahdollisimman ammattimaisesti, mutta sydämellisesti, läpinäkyvästi ja reilusti, hyväksyen samalla vajavaisuutemme ja keskeneräisyytemme. Opimme hakuprosessista paljon, ja mikäli apurahoittajien suopeus tulevaisuudessa kohdistuu meihin, tulemme ehdottomasti hyödyntämään nyt oppimiamme seikkoja tulevaisuuden hakijoiden eduksi.

Maisteriohjelman hakijoiden suuri määrä osoittaa erinomaisesti sen, että niin viralliseen taidekorkeakoulutukseen päässeillä, kuin siitä vain unelmoivilla, on yhtä lailla kiinnostus toisenlaista koulutusta kohtaan. Itse näen tämän osana yhteiskunnallista muutosta, jossa alamme vihdoinkin liikkua yksinäisen taiteilijaneron myytistä kohti kollektiivin kannattelevaa voimaa. Ihminen on laumaeläin, ja uskon että saamme parhaimman irti itsestämme, kun toimimme yhdessä toisiamme tukien ja kannustaen. Tämä on totta myös ilmastokriisin äärellä. Emme voi enää tuudittautua tarinaan, jossa yksilö onnistuu kohoamaan erityismerkittävään asemaan (muiden kustannuksella), kunhan vain riittävästi yrittää ja ajattelee positiivisesti. Olemme siirtymässä aikaan, jossa tunnustamme, että tarvitsemme toisiamme niin iloissa kuin suruissa, onnistumisissa kuin epäonnistumisissakin. Aikaan jossa ymmärrämme, että jokainen kadotettu yksilö on yhteisön häviö, ja yhteisö vain niin vahva kuin sen heikoin jäsen.

Lavarunoakatemia koostuu joukosta intohimoisia lavarunouden ammattilaisia. Olemme hyviä unelmoimaan ja myös toteuttamaan unelmiamme. Toimintamme on kuitenkin riippuvainen taloudellisista edellytyksistä, kuten apurahoista. Olemme avoimia ehdotuksille ja toiveille, ja toteutamme niitä niissä puitteissa kuin pystymme ja näemme mielekkääksi. Lavarunoakatemia ei tällä hetkellä maksa kenellekään kuukausipalkkaa.

¹ Taideyliopistoon on tänä vuonna ensimmäisen kerran alkanut (Otavan kirjasäätiön lahjoituksen avulla) kirjoittamisen maisteriohjelma, jonka haku- ja valintaprosessi on samanlainen kuin Teakin dramaturgian opinto-ohjelmaan.